Viimeinen kolmannes.



Kirjoittelin aiemmin raskausajatuksia täällä ja täällä. Nyt olisi kolmannen sekä viimeisen raskauspostauksen vuoro. Onneksi laitoin viime kesänä vähän asioita ylös, muuten olisi jo hieman vaikea muistaa kaikkea :)

Raskausviikon 27 jälkeen sain ottaa rennommin mitä pitkään aikaan sillä kesäloma ja äitiysloma kutsuivat. Heti alkajaisiksi lähdimme sukulaisporukan kanssa Kroatiaan viikon reissulle. Matka jännitti vähän siitä syystä, etten olisi tahtonut enää tuossa vaiheessa matkustaa noin pitkäksi aikaa pois Suomesta. Ruokailuasiat mietityttivät ja se, jos jotain tapahtuisi, niin miten pärjäisin surkealla englannillani sellaisessa tilanteessa. Jos olisin tiennyt miten kaukana mantereesta hotellimme oli, olisin luultavasti jäänyt kokonaan kotiin. Onneksi mitään ei tapahtunut ja kun pysyttelin pois kuumimmasta auringosta, niin kaikki meni vallan hienosti ja meillä oli ihana Kroatian reissu joka jäi viimeiseksi ulkomaanmatkaksi vähään aikaan.

Täysin lomalla en ollut kesälomallanikaan sillä tein muutamia kuvauskeikkoja heinäkuulle saakka. Masu ei sinällään ollut este, mutta nopeus ja ketteryys varsinkin lapsikuvauksissa alkoi olla vähän kehnolla tasolla. Hiki valui ja olin melkoisen poikki keikkojen jälkeen, mutta tykkäsin siitä hommasta niin paljon, että en todellakaan halunnut sanoa "ei". Vielä loppukesästäkin sain kuvauskyselyitä ja hammasta purren pakotin itseni kirjoittamaan, etten voi enää ottaa lisää töitä, jotta muistan nauttia ainutlaatuisesta ajasta ennen vauvan tuloa ihan vain lomaillen.



Jatkoin kesäkuussa käyntejä toukokuun puolella alkaneessa Nyyttiryhmässä. Ryhmä oli tarkoitettu synnytyspelon kanssa kamppailevia varten ja kokoonnuimme yhteensä kuutisen kertaa (joista pääsin mukaan neljästi Kroatian reissumme vuoksi). Kävin myös Jorvin sairaalassa juttelemassa kätilön sekä lääkärin kanssa tulevasta koitoksesta. Nämä olivat supertärkeitä tapaamisia ja kaiken kruunasi se, että saimme kaksi ylimääräistä ultraa lääkärikäyntien yhteydessä ja näin ollen näimme Pullan raskauden aikana neljästi ultran ruudulta.

Viikolla (rv) 29 masu oli edelleen pienehkö (ainakin omasta mielestäni). Neuvolatädin mukaan sf-mitta 24,5cm oli aika vähän (keskikäyrän alapuolella) ja hän päivitteli, etten ilmeisesti ainakaan herkkuja ollut syönyt. Itselleni nuo mitat eivät kertoneet yhtään mitään, mutta olin salaa tyytyväinen, ettei vauva ollut ainakaan suurikokoinen sillä se ei varmasti olisi helpottanut synnytyskammoani.
Viikolla 28+4 vauva painoi arviolta 1,2kg. Itselleni oli tässä vaiheessa tullut kuusi raskauskiloa.

Rv29 sain neuvolakäynnillä sijaishoitajan oman hoitajani ollessa kesälomalla. Olin aikaisemmin kieltäytynyt sokerirasituskokeesta ja uusi hoitaja tivasi asiasta tiukkaan sävyyn. Käynti jäi mieleeni tylsimpänä neuvolakäyntinä mitä koko raskauden aikana oli, vaikka ymmärsin, että työtään hänkin vain teki. Hoitajan tyyli räpättää asiasta oli niin tyly ja uhoava, että itkin käynnin jälkeen autossa terveysaseman pihalla. Oman hoitajani kanssa olimme käyneet asian lävitse eikä ymmärtääkseni kenenkään ole pakko osallistua mihinkään kokeeseen, jos ei itse halua. Asiaa puolsi myös se, että vauva oli pienikokoinen ja oloni oli ollut kaikin puolin niin loistava. Uusi hoitaja soitteli kotiin asti ja väänsi minut lopulta rasituskokeeseen sillä ehdolla, että koe tehdään sormenpäästä (kärsin megalomaanisesta piikkikammosta). Koe tehtiin heinäkuussa raskausviikolla 31 ja se oli tietenkin kesän kuumimpia päiviä. Rasituskoe meni ihan hyvin ja selvisin pyörtymättä vaikka syömättä oleminen helteessä raskaana ei ollut paras kokemus. Niin vain lätkäisivät loppuviikoilleni raskausdiabetesdiagnoosin yhden arvon mentyä hippasen yli viitearvojen. Kaikki oli mennyt niin hyvin tähän saakka, että olin aivan allapäin koko asiasta. Kotona arvot olivat täydelliset ja sanoin lopulta puhelimeen, etten aio mitata sokereita enää kertaakaan, johon hoitajani totesi, että selvä homma, ei hänenkään mielestä tarvitse. Jouduin kuitenkin käymään neuvolassa kuuntelemassa kaksi tuntia (??) luentoa lautasmallin kasaamisesta...voinette arvata tunnelmat.



Ruokahalu oli ollut superhyvä koko raskauden ajan ja viikolla 31 se kasvoi entisestään. Muutaman kerran taisin nousta yölläkin haukkaamaan jotain pientä, mutta muuten lisäsin aterioita ja söin entistä useammin. Autossa oli aina pari pähkinäpussia kaiken varalta ja mies kuittaili humoristisesti syömisistäni. Mielihaluja ei ollut missään vaiheessa raskautta, mutta jossain vaiheessa avokadot hieman ällöttivät. Luulen, että söin niitä vain liikaa..

Viikon 30-31 jälkeen raskaus alkoi jo hieman tuntua, vaikka olo oli edelleen varsin mainio. Supistelua oli aika paljon tietyissä tilanteissa, mutta ne olivat lähinnä ärsyttäviä, eivätkä lainkaan kivuliaita. Potkut olivat jo napakoita ja varsinkin nukkumaan mennessä niitä tuli todella paljon ja lujaa! Sätkin sängyssä lukiessani ja mies kyseli mitä tapahtuu. Varsinkin alaviistoon suuntautuvat potkut saivat minut hyppimään.
Kärsin koko raskausajan unettomuudesta eikä tilanne parantunut edes lomalle jäätyä. Parhaina öinä sain unta noin kuutisen tuntia yössä, kun monen tunnin pyörimisen jälkeen viimein nukahdin, mutta senkin ajan heräilin vähän väliä vauvan liikkeisiin ja milloin mihinkin. Aamuyöstä Pullalla oli tapana laittaa pystyyn puolen tunnin potkusessiot - joskus se nauratti, joskus ei. Yritin ottaa siitä ilon irti, kohtahan siellä masussa ei olisi enää ketään.
Raskauteni suurin ongelma oli juuri tämä unettomuus, joten positiivista sinällään, ettei sen pahempaa.

Kesä eteni ihanasti enkä olisi voinut olla onnellisempi siitä, että sain olla kotona ja tehdä mitä huvittaa. Nautiskeltiin Vilman kanssa metsässä, kerättiin porukalla mustikoita ja käytiin miehen kanssa masukuvauksissa. Häiden jälkeen oli kiva päästä pitkästä aikaa kameran toisella puolelle. Nautin suunnattomasti myös Pullan liikkeistä ja arvailusta, missä jalka, pää ja peppu olivat milloinkin. Iltaisin tökimme toisiamme vuorotellen masun läpi ja odottelimme malttamattomana tapaamispäivää.



Olen luonnostani todella herkkää tyyppiä, mutta viimeisen kolmanneksen aikana itkuherkkyys meni ihan omalle tasolleen. En tiedä pystyinkö katsomaan telkkarista mitään niin, etten olisi paria(kymmentä) kyyneltä samalla tirauttanut. Miehen mukaan olin muuten edelleen varsin hyvällä tuulella.

RV35 kävimme viimeisellä pelkopolitapaamisella Jorvissa ja saimme kolmannen tyttöarvauksen. Pullan painoarvio oli silloin 2,4kg ja itselleni oli tullut seitsemän raskauskiloa. Näimme ruudulta ihmeellisen tarkkaa kuvaa pienestä aarteestamme ja lääkärikin ihasteli tytön pusuhuulia. Se oli parasta terapiaa pelkoja ajatellen.

Viikolla 36 alkoivat selkäoireet ihan puskista. Olin selvinnyt raskauden loppupuolelle ilman kipuja, joten ajattelin, että johan se oli aikakin. Yksi viikonloppu meni itkiessä sillä kipu tuntui seistessä, istuessa ja maatessa. Venyttelin lähes kaksi päivää putkeen kaikilla keksimilläni tavoilla ja pyysin miestä hieromaan selkääni, kun en enää itse jaksanut. Luultavasti masu oli kasvanut lyhyessä ajassa hiukan enemmän eikä selkäni jaksanut yöllä sitä vääntöä. Aloin nukkua tyyny masun alla, kylkiasennossa ollessani ja toisen tyynyn työnsin vielä polvien väliin. Selän taakse muotoilin peitosta kasan, niin että pystyin nojaamaan rennosti sitä vasten. Näillä toimilla kivut hävisivät parissa päivässä.
Viikolla 38 nivusissa tuntui sen puoleen aika jännälle ja kääntyminen yöllä sängyssä (sekä kaikkien tyynyjen ja peittojen järjestely jokaisen kääntymisen yhteydessä) aiheutti pientä irvistelyä. Kävellessä jalat tuntuivat siltä, kuin ne olisivat irti lonkista. Enpä paljon halunnut valitella, kun oli muuten niin hyvä olla. Ihmiset kyselivät onko vaivoja: vastasin, että kerran oli selkä vähän kipeä..

Tässä vaiheessa kävin lainaamassa itselleni Tens-laitteen sillä olin kuullut siitä niin hyvää. Meidän piti osallistua myös maksulliseen synnytysvalmennukseen, mutta se jouduttiin valitettavasti peruuttamaan jonkin remontin vuoksi. Vähän aikaa taisin panikoida sillä emme olleet osallistuneet minkäänlaiseen synnytysvalmennukseen ja se ainoakin nyt peruuntui. Onneksi olin päässyt pelkopolilla puhumaan suu vaahdossa. Luin koko odotuksen ajan kaikenlaista raskauteen ja synnytykseen liittyvää, joten sekin auttoi paljon.

Viikolla 39 kävin vyöhyketerapiassa, vaikkei minulla varsinaisesti ollut mitään ongelmaa unettomuuden lisäksi. Halusin tietää mitä siellä tapahtuu ja jännittihän se vähän, että josko siitä vaikka raskaus käynnistyisi, kuten monella. Mikään kiire ei tosin ollut saada vauvaa pihalle ja odottelin ihan mielelläni. Olisihan edessä voinut olla vielä useampi viikko, mutta Pullapa päätti olla ajoissa ja näytti ensimmäiset merkit tulostaan maanantaina 31.8 kun viikkoja oli kasassa 39+4.



Kaiken kaikkiaan en voisi olla tyytyväisempi raskausaikaan. Kaikki meni niin hyvin, lähes täydellisesti! Vointi oli hyvä (väsymystä on varmasti kaikilla) eikä mitään vakavaa sattunut raskausmatkalla. Aika kului nopeasti ja olotila tuntui luonnolliselta. Jos ei tarvisi synnyttää, voisin olla koska tahansa uudelleen raskaana. Se on harmi, että synnytyspelko rajoitti hieman raskaudesta nauttimista, mutta onneksi siihen sai apua. On aikamoinen ikävä tuota masua, kun kuvia katselee :)


2 kommenttia:

  1. Kiva oli lukea tämä! Voisisitko muuten kertoa, mitä olet tykännyt teidän niistä stokken rattaista? Ja myös istuvalle vauvalle kiinnostaisi tietää, onko ne vaunut hyvät? Harkinnassa sellaiset vaunut :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu! :)
      Oletko nähnyt tämän postauksen?http://dearmomentsandme.blogspot.fi/2016/03/stokke-trailz-kokemuksia.html

      Siinä oli jotain ajatuksia Trailzeista talvella, kun vauva oli vielä pitkällään pötkötellen. Keväällä vaihdettiin istuinosa (onko se ratasosa oikealta nimeltään) ja siinähän neiti on viihtynyt vallan erinomaisesti, kun näkee maailmaa, voi vilkutella ja jutustella menemään. Nykyään kaupungilla käyminen on paljon rennompaa, kun lapsi voi "osallistua" sieltä vaunuista asiointiin, ei varmaan ole niin ulkopuolinen olo, mitä siellä kopassa. Ainakin meidän tyttö on tykännyt istuinosasta ja nukahtaa siihen helposti. Vanhemmatkin ovat olleet tosi tyytyväisiä vaunuihin kokonaisuutena. Vaikka keväällä oli vähän probleemaa renkaiden kanssa, kun eturenkaat olivat pitkään kauhean itsepäiset ja vaunut raskaat kääntää. Silikoniöljy auttoi vähän aikaa, kunnes yhtäkkiä renkaat alkoivat täristä holtittomasti ihan millon sattuu. Vaikutti, että vaunut oli jotenkin epätasapainossa. Käytiin liikkeessä puhumassa ja saatiin muittamutkitta kokonaan uusi runko! Ilmeisesti tämä ongelma on ollut jollain muullakin? Mutta nyt taas kaikki on kunnossa! Ottaisin nämä vaunut edelleen, jos pitäisi nyt valita uudestaan :) Tsemppiä vaunukaupoille, se ei ole ihan helppo rasti :D

      Poista