Raskaus Osa 1 - Alkuraskauden oireet ja fiilikset.


Moni äippä on kirjoittanut raskauden kulusta blogiin, mutta itse en halunnut paljastaa asiaa täällä kovin aikaisin, joten kerron nyt jälkikäteen miten oma raskauteni sujui. Tykkäsin lukea toisten raskauskuulumisia silloin, kun olin itse raskaana, joten ehkäpä siellä ruudun toisella puolella joku löytää tänne nyt lukemaan näitä omia aatoksiani. Pahoittelut jo etukäteen, etten osaa ilmaista itseäni kovin lyhyesti :D

Aavistin hyvin nopeasti, että nyt onnisti raskauden suhteen sillä omaa kroppaa seurasi erityisen tarkasti heti raskauden alkumetreiltä asti. Muistan tehneeni viikon pituisen yövuoroputken ja pohtineeni, että se ei ehkä olisi raskauden kannalta paras juttu. Yövuorot olivat minulle helppoja, mutta ajattelin niiden sekoittavan elimistöä niin, ettei raskaaksi tuleminen olisi ensisijainen asia, kun kaikki toiminnot vuorokausirytmistä lähtien olivat rempallaan.

Ensimmäiseksi huomasin alavatsalla kummallista painetta, joka kesti illasta aamuun saakka. Järkeilin asian niin, että housunvyötärö se vain mahaa painaa, koska yövuorot aiheuttivat usein runsasta turvotusta vatsanseudulle.
Seuraava oire oli kramppimaiset tuntemukset alavatsalla. Olin lukenut, että alkava raskaus saattaa nippailla ja nappailla alavatsalla, joten pieni hymynkare suupielissä mietiskelin olisiko tämä nyt sitten sitä nippailua?

Jossain vaiheessa huomasin, että myös jano sekä ruokahalu lisääntyivät. Ne eivät sinällään olleet uusia asioita yövuorojen aikaan, joten en liittänyt niitä suoranaisesti raskauteen.
Siinä vaiheessa kun aloin nähdä joka "" unia, mikä on minulle erittäin epätavallista, ajattelin oireita olevan jo niin runsaasti, että raskaus saattaa hyvinkin olla mahdollista. Tähän kun vielä lisäsi sen, että hengästyin melko nopeasti rappuja noustessani, olin aika varma, että kropassani on käynnissä jotain erityistä!
Yövuorojen jälkeen paine alavatsalla jatkui eikä pieni turvotus hävinnytkään, kuten yleensä normaaliin päivärytmiin palatessa käy. Mitä lähemmäksi menkkojen mahdollinen alkamispäivä tuli, sitä vahvempia oireita alkoi olla. 

Päätimme miehen kanssa, että teemme testin ennen joulun viettoon lähtöä, jotta voimme sitten rauhassa syöpötellä graavilohta ja nautiskella viiniä, mikäli testi näyttää negatiivista. Eihän siinä sitten ihan niin käynyt ;) Hauskinta oli, että itse tekemämme joulukalenterin luukusta nro 24 paljastui kaksi pientä tuttia. Mies oli ostanut ne sinne jo hyvissä ajoin, vaikkei meistä kumpikaan uskonut, että ne olisivat oikeasti pian käytössä!

Koska ensimmäiset testit näyttivät kerta toisensa jälkeen hyvin haaleita viivoja, teimme niitä loppujen lopuksi muistaakseni viisi tai kuusi kappaletta. Perinteisten viivatestien lisäksi halusin nähdä tuloksen tekstin muodossa, joten ostimme Clearbluen testin ja niin vain ruutuun ilmestyi teksti "raskaana +3" mikä tarkoittaa, että viikkoja oli jo useampia. 

Raskausuutinen kolahti meikäläiseen hyvin hitaasti haaleista viivoista johtuen ja mies taisi tajuta asian paljon nopeammin. Oli se vain niin ihmeellistä ja uskomatonta, että taisimme lähinnä hermostuksissamme naurestella koko asialle. Ei niin isoa asiaa voi edes käsittää, koska en tajua sitä oikein tänä päivänäkään, vaikka vauva on suoraan silmieni edessä ;)

Viikot vaihtuivat raskausaikana todella nopeasti! Latasimme puhelimeen pari raskausappsia, joista luimme raskauden edistymisestä ja mitä "vauvalle" milloinkin kehittyy. Lainasin myös kirjastosta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja luin nettiä ympäri ämpäri. 


Onneksi minkäänlaista huonovointisuutta ei kohdallani ollut. Kun on kuullut juttuja tiputukseen joutumisesta ja monen kuukauden oksentelusta, ei välttämättä toivo sitä omalle kohdalleen. Ainoastaan yhden kerran istuin bussissa muovipussi edessäni (tuntemattoman vieruskaverin seuratessa tilannetta kauhuissaan), mutta luulen sen johtuneen ensimmäisestä päivästä uudessa työpaikassa. Tilanne oli hieman liian kuormittava, kun mietin alkuraskautta ja uutta työpaikkaa kaikkine opeteltavine asioineen enkä voinut selittää karmaisevaa väsymystäni millään tavalla. En voi suositella noin ison asian muutosta samaan aikaan, kun käy läpi alkuraskautta. 

Yleisesti ottaen raskauden otti vastaan ilolla, hämmennyksellä ja kauhealla palolla korjata elämäntavat kuntoon. Aloin automaattisesti kiinnittää huomiota omaan syömiseeni ja käydä kävelylenkeillä. Urheilua olisi pitänyt harrastaa todella paljon enemmän, mutta väsymys oli ensimmäisten kuukausien aikaan niin massiivista, että jossain vaiheessa elämä kapeutui niin, että yritin vain selvitä töissä ja sieltä kotiin. En jaksanut nähdä ketään eikä päähäni mahtunut kuin ajatus "haluan nukkumaan". 

Perheenjäsenille ja ystäville kerroimme uutisesta melko nopeasti. Salailu oli paitsi vaikeaa, myös ärsyttävää. Viinilasillisesta kieltäytyminen jouluna oli jo tarpeeksi vaativaa ja sen jälkeen tuli lukemattomia erilaisia tilanteita, joissa piti lennosta keksiä uskottava valkoinen valhe miksi emme lähde jatkoille, ota saunakaljaa, voi lentää loppukesästä maailman toiselle puolelle ja niin edelleen. Kaiken lisäksi raskaus oli meillä miehen kanssa jo niin puheissa ja ajatuksissa, ettei sen lipsauttamiseen paljon tarvinnut. Halusimme myös nauttia raskaudesta heti alusta lähtien eikä salaileminen sopinut oikein kuvioon. 

Reaktiot kertomamme jälkeen olivat aika mieleenpainuvia. Miehen ystävällä oli ehkä se kaikkein erikoisin ilme, kun matkasimme heille viikonlopun viettoon. Jääkaappi oli täytetty erilaisilla olutpulloilla, viiniä oli litrakaupalla ja jotain "hienompaa" kirkastakin hankittu varta vasten. Sitten me tulimme kylään ja kieltäydyimme ensimmäisen kaljan kohdalla kauniisti koko touhusta. Alkujärkytyksen jälkeen isäntäperhe uskaltautui sentään ottamaan pari lasillista viiniä ruuan lomassa, vaikka kuinka sanoimme, ettei heidän juomisensa haittaa meitä millään tavalla :D

Omalle äidilleni veimme käsityölehden, jonka ajattelimme olevan hyvä tapa kertoa uutisista. Äiti selasi lehteä innoissaan ja ihasteli, miten kauniita lastenvaatemalleja lehdestä löytyi. Sanoimme, että hän voisikin lähitulevaisuudessa keskittyä nimenomaan kyseisiin sivuihin. Silmät lautasen kokoisina äiti halusi kuulla asian vielä "suomeksi" ja näytti kaikinpuolin onnelliselta. Ensimmäinen lapsenlapsi, jota selvästi oli jo odotettu :)

Isä sen sijaan hämmästyi uutisesta niin, että ei oikein tiennyt mitä sanoa. Isän puoliso nousi heti halaamaan, kun iskimme Lehtikuohuvat pöytään ja kerroimme, että syksyllä meitä on sitten kolme. Isä meni niin sekaisin, että halusi lyödä "high fivet" jopa kahteen kertaan, kun taisi unohtaa juuri tehneensä niin ;)
Miehen vanhempia emme valitettavasti päässeet tapaamaan kasvotusten, joten kerroimme asiasta niin ikään käsityölehden sekä Skype-puhelun välityksellä. Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen asia valkeni heillekin ja saimme iloiset onnittelut linjoja pitkin :)

Toiselle siskolleni kerroin erään konsertin päätyttyä, kun hän pyysi meitä jatkoille. Sanoimme, että emme valitettavasti pääse sillä matkassa on eräs alaikäinen. Sisko tajusi heti ja alkoi liikutuksesta itkeä meikkejä poskilleen. Kertoi olevansa todella onnellinen ja olisi halunnut heti kertoa kaikille konsertissa olleille ystävilleen. Annoimme luvan kertoa poikaystävälle, joka ensin häkeltyi uutisesta eikä oikein tiennyt mitä sanoa. Hetken päästä hän lähes polvistui ja alkoi taputella vatsaani. Hänet me tapasimme sinä iltana ensimmäistä kertaa, joten se oli siinä mielessä hauska reaktio :D
Ystävämme saivat tietää asiasta pikkuhiljaa sitä mukaa, kun heitä tapasimme tai olimme muuten yhteyksissä. Asiasta kertominen oli erittäin mukavaa ja liikuttavaa meille kummallekin.

Neuvolaan soittamista jännitin ihan kamalasti ja sain jo palautetta että meinaanko soittaa sinne ollenkaan. Lopulta sain ajan raskausviikolle 8 ja menimme käynnille yhdessä miehen kanssa. Mies pyrki muutenkin pääsemään mukaan aina, kuin vain töiltä oli mahdollista. Parasta olikin se, että mies oli heti raskauden alusta lähtien aktiivisesti mukana kaikessa mikä liittyi raskauteen neuvolakäynneistä masun silittelyyn. Se oli odottavalle äidille supertärkeää!

Raskausviikolla 12 kävimme ensimmäisessä ultrassa. Se paniikki ja ahdistus, mikä tuli ennen ultraa, oli ihan hassua, mutta kertoi varmasti siitä, miten paljon toivoi, että kaikki olisi hyvin. Ei niitä juttuja osannut kuvitella ennen kuin ne sattuivat omalle kohdalle. Sen kyllä tiesin, että kävi miten kävi, tuo päivä tulisi olemaan ikimuistoinen!
Sairaalan kätilö oli melkein puoli tuntia myöhässä, joten jännitys odotushuoneessa senkun lisääntyi. Kun viimein pääsimme huoneeseen sisälle, olin lähes lakananvalkoinen ja jäykkä kuin rautakanki. Pelkäsin, ettei masussa olisi ketään.

Kun sitten sain luvan asettua makuulle ja paljastaa vatsanseudun, en voinut irroittaa katsetta monitorista. En varmasti koskaan unohda sitä tunnetta, kun näin meidän pikkuisen ensimmäisen kerran! <3
Kyyneleet alkoivat valua samantien enkä meinannut saada hengitystä tasaiseksi. Ultralaite hyppi vatsalla, kun yritin nauraa ja itkeä samaan aikaan. Miestä en voinut edes vilkaista tai niagaran putous olisi yltynyt entisestään. Siellä se meidän pikku Pulla teki hassuja liikkeitä, kuperkeikkoja ja esitteli raajojaan. Tunne oli aivan epätodellinen!
Kätilö esitteli aarrettamme ruudulta ehkä noin vartin verran ja nappaili kuvia talteen, otti mittoja ja kertoi mitä missäkin näkyi. En olisi millään malttanut lähteä pois sieltä!

Autossa tuli kunnon itku, kun ei tarvinut enää pidätellä. Olin äärettömän onnellinen ja se hirveä huoli väistyi pois. Nyt tiesin, että matkassa oli oikeasti joku enkä enää malttanut odottaa, että tuntisin ensimmäiset liikkeet. 
Ultran jälkeen menimme ostamaan vauvakirjan Pullaa varten ja katsomaan vähän vaunukaupoille. Fiilis oli paras mahdollinen!

Raskaus eteni yllättävän luonnollisesti alkuviikoista saakka. Olisi voinut kuvitella, että kaikki olisi jotenkin outoa ja välillä ahdistavaakin, mutta sitä vain eli eteenpäin masun kasvaessa - ei siinä sen kummempaa. Mitä nyt elämä tulisi vähän muuttumaan :P




12 kommenttia:

  1. Voi ihana :) Täällä puolen ruutua tälläinen omasta pullasta haaveileva istuu ja melkein kyynelehtii, koska tekstisi kautta välittyy sellainen rakkaus ja äidillinen lämpö, että oksat pois ja high-fivet perään! :D
    Kirjoitathan lisää näitä raskausjuttuja? Niitä on hauska lukea, vaikkei täällä ihan ajankohtaista taida ollakaan. Tai kuka tietää. Sitä on van tullut opittua, ettei lapsia aina kuulu heti kun niitä toivoisi kuuluvan.. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinä ihanuus, kiitos kauniista kommentista <3 Toki voin kirjoittaa lisää, tai alustavasti ajattelin, että kirjoittaisin raskauden alusta, keskivaiheista sekä lopusta jollain tasolla :) Tosi mukava, että jätit kommentin.. On aina mukavampi kirjoittaa henkilökohtaisemmista aiheista, jos sitten saa jotain vastakaikuakin. Minä kun en tiedä mitä muut ajattelevat, jos ei kukaan tännepäin kerro :)

      Voi että, se on kyllä niin salamyhkäistä miten ne lapset saavat alkunsa jossain helpommin ja toisaalla mutkan kautta. Toivon ihan hirmuisesti, että saadaan joku päivä vielä vaihdella vauvakuulumisia sinun kanssa! <3 Halaus!

      Poista
  2. Aivan ihanasti kirjoitettu! Täälläkin haaveillaan omasta Pullasta. Joskus aikaisemmin kun kirjoitit, että olitte miehesi kanssa tyytyväisiä kun ns. ryhdyitte "tähän" hommaan vasta n.30-vuotiaana on itselleni ainakin kovin lohdullisesti sanottuna. Lähipäivinä on niin paljon toitotettu jokaisessa mediassa äitien ja ensisynnyttäjien ikää ja lapsilukua, itseäni alkaa asia jo hieman ahdistaa näin 30-vuotiaana. Toivon lisää raskaus- ja lapsiaiheisia postauksia, nämä ovat niin lämmöllä ja täydellä rakkaudella kirjoitettuja.
    Ellen,30v

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ellen! Kyllä olen ainakin itse tosi tyytyväinen, että lähdin vauvamatkalle vasta tässä iässä. En oikein vieläkään tiedä mitä haluaisin isona ja muutama vuosi sitten olin vielä enemmän ulalla :D Sehän on ihan itsestä kiinni, että mille mallille on elämänsä saanut ja mihin kohtaan lapsia siinä sijoittaa siinä määrin, kun heidän syntymistään nyt mitenkään pystyy itse päättämään. Mies olisi varmaan voinut "hankkia" lapsia jo aiemminkin, mutta ollaankin aika eri asemissa, kun minä olen se, joka jäi kotiin.
      Onhan se fakta, että mitä pidemmälle asian kanssa jarruttelee, niin sen vaikeampaa voi olla saada lapsia. Itse en oikein osannut pelätä sitä asiaa. Eipä elämässä mene moni muukaan asia niin kuin suunnittelee, joten ajattelin sen olevan tarkoitettu niin kuin siinä lopulta käy. Lähinnä loukkaavinta oli se, että joutui muiden ihmisten puolesta kuulemaan kommentteja, kuten "teilläkin kestää miljoona vuotta hankkia niitä lapsia". En tiedä miten se voisi kuulua kenellekään muulle, miten minä elämässäsi haluan edetä :/

      Kirjoitan kyllä vielä raskaudesta ja ehkä siitä synnytyksestäkin.. Saas nyt katsoa miten paljon haluan täällä avautua ;)
      ps. sinun nimi (tai nimimerkki?) oli muuten kärkisijoilla, kun nimeä tytölle pohdittiin ;) Mukavaa viikon jatkoa <3

      Poista
    2. Niin ja tietysti paljon vauvatuulia teille sitten, kun niin on toive <3 <3

      Poista
  3. Minä ainakin jaksoin lukea alusta loppuun. Oli kiva kirjoitus! <3 Me saadaan vihdoin oma "pulla" ensi keväänä :)
    Meidän piti yrittää lasta vuosi ja ikää on nyt se 30 vee, joten ymmärrän aikaisemmin kirjoittajan/kommentoian mahdollisen tuskan, vaikka jotkut joutuu kärsimään vielä pidemmän ajan tai mahdollisesti ei vain saa koskaan :(
    Jatkossakin kiinnostaa raskauspostaukset :D Saako kysyä, kuinka pitkään teillä oli yritystä "pullasta"?
    -l-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, mukava kuulla! Aina ihana saada kommentteja myös <3

      Tuhannesti onnea omasta pullasta! <3 On se odotusaika niin ihanaa! No, meillä se meni kauhean helposti, mutta on se varmasti ihanaa, vaikka olisi vähän kipujakin.. ainakin lopputulos, jos ei muuta :)

      Niinkuin yllä kirjoitin, se on valtava mysteeri, miten toisten kohdalla lapsia syntyy ns. vahingossa ja toiset yrittävät vuosia kaikkensa. Yhä enemmän kuulen ympäriltäni niitä uutisia, että yritetty on, vaan ei ole onnistuttu. Se on kauhean surullista ottaen huomioon miten paljon siihen ladataan odotuksia ja miten paljon puhutaan, ettei nainen ole nainen ellei se ole äiti jne.. näitä juttuja nyt riittää. Onhan se ihmeellinen asia saada jälkikasvua eikä sitä voi oikein verrata mihinkään. Kunpa kaikkia niitä onnistaisi, jotka niin toivovat <3 Ihanaa, että teillä kävi näin onnellisesti - vuosikin on pitkä aika odottaa.
      Ollaan miehen kanssa siitä äärettömän onnekkaassa asemassa, että meidän pieni saapui heti, kun annoimme sille mahdollisuuden.
      Kaikkea hyvää sinulle!

      Poista
  4. Ihana postaus ja tutut tunnelmat, tuo ultrapaniikki <3 Mullakin meni raskaus erittäin "helposti", jos niin voi sanoa, ja hyvin, jotenkin yllättävän luonnollisesti, niinkuin myös kuvasit. Ei kummempaa pahoinvointia ja tein vielä lasketun ajan jälkeenkin jopa parin tunnin kävelyjä. Synnytys olikin sitten traumaattinen ja vaikea, siinä on vieläkin "pureskeltavaa", vaikka maailman ihanin ja rakkain jo 2-vuotias pieni-iso mies tuossa sängyssään köllöttääkin. Lapset on ihan parhaita. Ja osallistuvat ja rakastavat isät. <3

    Vakkari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana <3
      Varmasti yks jos toinen jännittää varsinkin ekaa ultraa!! Se alku oli niin hiljaiseloa, kun ensioireiden jälkeen melkein kaikki oireet katosivat eikä maha kasvanut vielä. Sitä ajatteli kaiken olevan liian hyvää ollakseen totta! Toisella ultrakäynnillä oli jo huomattavasti rennompaa :)

      Ihana, että sinullakin meni raskaus hyvin, mutta kurja, että loppuhuipennuksesta jäi pureskeltavaa :( Niin lapsen saaminen alulle, odotus, kuin synnytyskin voi mennä niin monella tavalla. Joskus on varmaan hyvä, ettei etukäteen tiedä mitä on tulossa. En tiedä oletko samaa mieltä? Toivottavasti olet saanut pureskella asiaa silloin jonkun kanssa <3
      Halit!

      Poista
  5. Olen toivonut, että olisin jotenkin ollut paremmin valmistautunut siihen, että synnytys voi olla niin vaikea ja dramaattinen, eniten siitä näkökulmasta, että siitä huolimatta kaikki voi mennä hyvin, niinkuin meilläkin meni, olisi ollut huojentavaa tietää se silloin poitsumme ensi päivinä. Perhevalmennuksessakin kysymys hätäsektiosta oli ohitettu sanoen "ne on tosi harvinaisia". Tärkeintä on tietysti se, että kaikki meni lopulta hyvin, ja on ihan totta, että toisaalta on hyvä, ettei kaikkea tiedä/osaa pelätä etukäteen. "Pureskelin" kyllä synnytystä heti sairaalassa ammattilaisen kanssa sekä myöhemminkin useamman kerran, se kyllä auttoi. Nää on vaikeita ja niin kovin ihon alle meneviä juttuja, eikä sitä oman lapsen aiheuttamaa tunnetta, pakahduttavaa rakkautta ja myös huolta, voi kuvitella ennen kuin se siinä sylissä on. Teidän tyttö on kerrassaan suloinen <3 Ja hitsi vie, Espoon jätitte! ;)

    VastaaPoista