127 tuntia.

Moni kiinnostunut onkin jo varmasti nähnyt elokuvan nimeltä 127 tuntia, mutta itse sain sen käsiini vasta eilen. Kun keväällä ensimmäisen kerran kuulin, että elokuvan tapahtumat ovat oikeasti totta, heräsi mielenkiinto samantien. Tositarinat ovat vaan niin omaa luokkaansa, oli kyse sitten kirjoista tai elokuvista, ne tempaisee yleensä mukaansa ihan täysillä.


"127 tuntia kertoo vuorikiipeilijä Aron Ralstonin (James Franco) hurjasta seikkailusta ja hänen yrityksestään selviytyä hengissä hänen kätensä jäätyä jumiin suuren kivenlohkareen alle syrjäisessä kanjonissa Utahissa. Seuraavan viiden päivän aikana Ralston joutuu puntaroimaan elämäänsä ja taistelemaan henkensä edestä luonnonvoimien armoilla, kunnes hän lopulta kerää kaiken rohkeutensa ja nokkeluutensa vapauttaakseen itsensä ainoalla mahdollisella keinolla, laskeutuu 20-metriseltä jyrkänteeltä ja vaeltaa vielä lähes 20 kilometriä, ennen kuin pääsee lopullisesti turvaan." (Lähde: Finnkino.fi)



Leffa alkaa alkuteksteistä lähtien tosi energisesti ja päähenkilöstä jää heti kättelyssä kuva menevästä, adrenaliinin kaipuisesta, ja uusia kokemuksia hakevasta miehestä. Siinä Utahin kanjonille ajellessa Aron huudahtaakin
"Just me, the music and the night. Love it!". Se kertoo niin hyvin tästä itsenäisestä, uusia seikkailuja hakevasta miehestä, joka ei tahallaan halunnut kertoa kenellekään minne oli menossa. Siinä vaiheessa tällaisena oman tien kulkijana jotenkin itsekin samaistuu Aroniin mikä vaikuttaa tietysti leffan kiinnostavuuteen jo sen alkumetreillä.

"Matkansa aikana Ralston muistelee ystäviään, tyttöystäväänsä (Clémence Poésy), perhettään ja kahta retkeilijää (Amber Tamblyn ja Kate Mara), jotka hän kohtasi hieman ennen onnettomuuttaan. Olivatko he viimeiset ihmiset, jotka hän elämässään tapasi? Riipaisevan jännittävä tarina vie katsojat ennennäkemättömälle seikkailulle ja näyttää, mihin kaikkeen me henkemme pitimiksi olemmekaan valmiita." (lähde: Finnkino.fi)


Koska leffan alkukohtauksia lukuunottamatta tapahtumapaikkana toimii vain yksi ja sama paikka, voisi olettaa, että jossain vaiheessa elokuva muuttuu tylsäksi. Näin ei käynyt kuitenkaan kertaakaan enkä missään vaiheessa ajatellut, että leffa toistaisi itseään tai olisi pitkäveteinen. Se, että tarina perustuu tositapahtumiin kantaa melko pitkälle. Vaikka tietää, että loppu on onnellinen, leffasta ei katoa jännitys. Se on myös hauska, todenmukainen ja mielenkiintoinen eli aikamoinen suoritus niin pääosan esittäjältä, kuin muultakin elokuvan tiimiltä.

Melkoisena itkupillinä onnistuin pidättelemään viimeisiin teksteihin saakka, mutta tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa on lopputeksteinä yleensä niin koskettavia juttuja, että jäätyneempikin katselija alkaa sulaa. On vaan niin täysin käsittämätöntä mistä ihmiset voivat selvitä oman päättäväisyytensä ja lujuutensa ansiosta. Ajatella, että niin moni asia olisi voinut mennä toisin! Eikä ihana Leo-poika olisi koskaan syntynyt.


Ah, ihana leffa!

7 kommenttia:

  1. mietin tässä vaan et ootko siis kopioinu jostain noi kaunis maailma postauksen kuvat vai mistä oot ne saanu :) aattelin et onks niitä jossai tietyllä sivulla vielä lisää ?

    VastaaPoista
  2. Sattumalta katsoin viime viikolla tuon samaisen leffan ja oli kyllä hyvä! Jopa mieskin tykkäsi. Eikä tämäkään itkupilli kyyneliltä välttynyt. Loppu oli ihana.

    VastaaPoista
  3. Katoin ton aikoinaan teatterissa ja oli ihan huikee! Loppu oli koskettava, loppuhuipennus... no, huippea! Pakko antaa rispektiä kaverille moisesta päättäväisyydestä ja tuon kaiken kestämisestä, sekä siitä ettei menettänyt lopullisesti uskoaan selviämiseensä tuollaisessakaan tilanteessa.

    VastaaPoista
  4. maryy: Kopsattuja on, en sentään itse ottanut :)) Eli kuvat on http://www.thecoolhunter.net/ ja
    https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10150217015767463.346934.108605392462

    lisää tulee varmaan sitä mukaa, kun ihmiset niitä löytää ja ottaa :)

    Neiti S. : Loppu oli kyllä ihana ja viimistään sitten itkin, kun näin oikean Aronin istumassa sohvalla <3 Tuommosen kokemuksen jälkeen osaa varmaan arvostaa elämää aika eritavalla..

    Jevgeni: Leffateatterissa elokuviin tulee vielä se tietty fiilis kaupanpäälle, kun äänitehosteet ja kaikki on kohdillaan! Vaikka en ihan jokaista käden puukotus kohtaa pystynytkään katsoon niin loppu oli kyllä ihana! En tajua miten se on pystynyt siellä olemaan sekoamatta ja ihan kylmästi vaan käsi irti :/ Luin just, että pääosan esittäjä oli tietty katsonut ne alkuperäisetkin videoinnit mitä Aron otti siellä ollessaan..varmaan aika kauheeta katsoo, vaikka tiesti lopputuloksen!

    VastaaPoista
  5. Hihi, sun innoittamana katsoin tämän myös eilen :)

    En kyllä kokenut ihan niin mahtavaksi, mutta aika hurja ajatella että tuo on oikeasti tapahtunut ja kuten sanoit, se tuo ihan oman mausteensa elokuvaan. Hyvä elokuva siis, vaikka olisi voinut kuvitella tosiaan että käy tylsäksi katsella yhtä miestä 1,5h mutta jännittävähän tuo oli alusta loppuun ja koskettava.

    Yllättävää kyllä, en itkenyt elokuvan aikana ;)

    VastaaPoista
  6. Minna: Oho, pystyit pidättelemään koko leffan, vau! Mä oon niin ylitunteellinen, että itken vähemmästäkin.. Ei siis kovin moni leffa mene läpi kuivin silmin ;)

    Jos aletaan vertaamaan eri leffoja niin eihän tää voita esim. Forrest Gumpia tai mitä näitä iiiihania leffoja nyt on, tosin tuo on totta ja Forrest Gump ei taida ihan niin totta olla ;) Silti tykkäsin leffasta hurjasti! Sitä arvostaa sen todenperäsyyden vuoksi ihan eri tavalla. Pitäisköhän lukea vielä se kirjakin..

    Iloista viikonloppua!

    VastaaPoista
  7. Tämä on ainoa elokuva jonka olen katsonut 2 kertaa elokuvateatterissa. Ja kyllä se itku tuli, etenkin siinä kun lopussa hän katsoo taivaalle ja näkee helikopterin. Hän sanoi, että silloin hän ei nähnyt siinä muuta kuin äitinsä, jonka ansiosta tuo helikopteri oli ylipäätään liikkeellä.

    VastaaPoista